Aikamatka

”Kansallisena veteraanipäivänä 27. huhtikuuta me entiset sotilaspojat haluamme ilmaista kunnioituksemme ja kiitollisuutemme sotiemme veteraaneille, jotka pelastivat meille itsenäisyyden. Muistamme sankarivainajat ja jo poisnukkuneet ja vielä elossa olevat veteraanit.”

Nuori poika, tuleva sotilaspoika seisoo Ruukin asemalla mukula kivetyllä asemalaiturilla ja katselee miesjoukkoa, joka odottelee junaa. On jatkosodan alkuun vielä muutama päivä. Paavolan, Ruukin, Luohuan miehet ovat saaneet käskyn kokoontua tähän, jokainen tiesi mistä oli kysymys, matkan päätä ei tiennyt monikaan, sinne jonnekin. Miehet seisoivat pienissä ryhmissä, puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. Saattajia oli siellä täällä, oli joku äiti, puoliso, tyttöystävä tai morsian. Erotan joukosta koulukaverin, joka saattelee isäänsä. Silloin emme vielä tienneet, että tämä tapaaminen oli heidän viimeisensä.

Saattajien kasvoilta voi lukea hädän ja huolen, miten meidän nyt käy, uusi ankara koettelemus on edessä. Erikoisesti saattajien mielessä on tuska ja huoli, miten lähtijät selviytyvät. Tähän huoleen oli aihetta, sillä seuraavien vuosin aikana, Paavola seurakunnan kirkkomaahan haudattiin pienen pitäjän 133 sankarivainajaa, talvisodassa kaatuneen 19 aseveljen viereen.

 Jouduin olemaan muutaman kerran läsnä suuremmassa hautajaistilaisuudessa, jossa haudattiin yhtä aikaa useita sankarivainajia. Muistan selkeästi lottien kunniakujan, ison joukon tummiin pukeutuneita saattajia. Omaisten hätä ja suru oli läsnä, joku itki hiljaa, karskinkin miehen silmäkulmassa oli kyynel. Kirkonkellojen hiljaisen soiton läpi räiskähti kiväärien yhteislaukaus, notkauttaen polvia. Tuntui, että henki salpaantui. Silloin nuoren pojan tietoisuuteen painui ikiajoiksi tieto siitä, mitä on sota kaikilla rintamilla.

Sota vihdoin päättyi. Hiljaiset miehet palailivat kotiseudulleen aloittaen arkiset askareet. Joka aamu he lähtivät töihin, joka ainoa aamu he lähtivät rakentamaan uutta Suomea. Kuka minnekin, toiset pelloille, toiset metsään, sahalle, tehtaille, rakennuksille. Muurari löi jokaisen tiilen väliin laastin, Suomi talon seinä alkoi hiljalleen nousta.

 Tehtaan pilli soi iltapäivällä, ilmoittaen työpäivän päättyneeksi. Veteraanit käänsivät askeleensa toiseen työpaikkaan, samalle Suomi rakennukselle, tekemään ylimääräistä tuuria, vielä moneksi tunniksi. Illan ollessa käsillä nämä väsyneet miehet saapuivat kotiin, jossa puoliso ja päivän ainoa lämmin ateria odotti. Hetken huilaus, kohta alkoi puuliiteristä kuulua kirveen iskut, myrskylyhdyn valossa tehtiin pikkupuita päivän tarpeisiin. Nämä hiljaiset miehet tekivät työtä lähes koko ajan valveilla ollessaan.

 Meillä nuorilla liikahti rinnassa jokin, mekin halusimme osallistua uuden Suomen rakennustalkoisiin paremmin ja tarmolla. Kun saimme kouraamme painavamman vasaran, alkoi neljäntuuman naulat painua suomitalon seinään. Me iskimme naulat kantaansa myöten lankkuun ja lautaan. Tiesimme, että tästä kohden ei tämä rakennus petä eikä sorru.

 Vuodet kuluivat, vuosikymmenet kuluivat, hyvinvointi ja itsetunto kasvoi. Tiesimme, että olimme voittaneet tämän taistelun. Veteraanit ryhdistäytyivät, katsoivat ylös ja näkivät jo Suomitalon korkealle kohonneet, uutuuttaan hohtavat seinät. Joku lapsi huusi väkijoukosta: ”Veteraanit, olette pelastaneet Suomen.”  Tähän huutoon oli helppo yhtyä. Tällöin nämä hiljaiset miehet ensikertaa hymyilivät.

Uusi sukupolvi astui riveihin, uudet rakentajat sisustivat talon ja kun Suomitalo sai uuden ulkovuoren, talo loisti auringossa kirkkaammin kuin koskaan. Kaikki näkyi Brysseliin saakka. Vieläkin kauemmaksi, aina tähtien tuolle puolen, josta edesmenneet sotiemme sankarit katselevat meitä, ja sanovat: Me onnistuimme taistelussamme. Aikamatka päättyy.

 Tänä päivänä Oulunseudun entiset sotilaspojat saattelevat sotiemme veteraaneja haudan lepoon. Jokaiselle arkulle kasketaan havuseppele, saatesanoiksi lausumme hiljaisen rukouksen. ”Kiitos. Ette taistelleet turhaan. Jumala siunatkoon isänmäärä ja Teitä.”

 Toivoisin, että tämä hiljainen rukous kohoaisi korkeuksiin, muuttuisi huudoksi, kertautuisi satakertaiseksi. Huuto kuuluisi kaikkialle tämän maan ääriin. Ette taistelleet turhaan. Kaiku palauttaisi huudon, joka uuden Suomitalon seinistä heijastuisi takaisin, muuttuen hiukan.

Kuulemme sen nyt. Emme taistelleet turhaan. Hymyilemme ja sanomme: Tosi on.

Kirjoittaja on 81 vuotias sotilaspoika Martti Mainio ja kirjoituksesta osa on julkaistu  Pohjois-Pohjaan Sotaveteraani lehdessä.   Aikamatka –kirjoituksen tarkoituksena on kunnioittaa veteraanien taistelua itsenäisen Suomen puolesta.

Kirjoituksen julkaisemiseen olen saanut ystävältäni henkilökohtaisesti luvan.  Kirjoituksen Suomen Ruskaliiton kotisivulle toi Pentti Kaukonen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s